Sudenpentujen vanhemmilta kuulee nykyään tällaisia lauseita:
"No saitko sä uuden merkin sieltä retkeltä?"
"Montako merkkiä tältä laumalta on vielä suorittamatta?"
tai
"Tämä merkki puuttuu vielä, milloin te suoritatte sen?"
Jäin miettimään tätä hieman enemmän. Tuntuu siltä, että tärkeintä on nimenomaan se, että pentu saa uusia merkkejä. Toki on ollut tiedossa sekä sudenpentujen että seikkailijoiden innostuvan jatkamaan partiossa eteepäin kun saa ommella hihaansa merkin osoitukseksi oppimastaan taidosta. Mutta näiden kommenttien myötä näyttäisi merkkien olevan huomattavasti tärkeämpiä vanhemmille kuin lapsille.
Ei sen näin pitäisi mennä.
Tämä ilmiö on mielestäni erittäin hyvä esimerkki nyky-yhteiskunnasta. Ja nimenomaan harrastuspuolelta. Harrastaminen ei ole enää harrastamista, vaan ohjaus ja opetus muuttuu ammattiin suuntaavaksi jo pienestä pitäen. Ja tämä sama ajattelutapa on nyt valitettavasti vähitellen rantautunut partioon. Kun yhden merkkipaalun suorittaa, on tähtäimessä seuraava. Ja tämän seurauksena stressaannumme entistä herkemmin ja on helpompi tulla syrjäytetyksi yhteiskunnasta. Jos en sitten vaikka enää kelpaakaan mukaan kun en osaa sitä tai tätä, tai kun tuo juttu jäi opettelematta.
Mielestäni väärin tämä suorituksellinen ajattelutapa on jo siksi, että ei B-P sitä näin tarkoittanut. Partio on toki tavoitteellinen kasvatusjärjestö, mutta tarkoituksena ei ole että aloitetaan sudenpentuna ja tehdään jok' ikinen aktiviteetti pikkutarkasti kunnes ollaan päästy ulkomaanprojektin loppuun.
Aktiviteetit ja suoritusmerkit ovat vain ohjeellinen runko jonka mukaan partiossa voidaan toimia. Partion ytimessä on kuitenkin mm. toimiminen luonnossa, retket ja leirit, tekemällä oppiminen, ryhmätaidot, ja itsensä etsiminen. Partiossa saa (ja kuuluu) ottaa rennosti. Partion saa aloittaa milloin
vain, myös aikuisena, eikä aiempaa kokemusta tarvita. Partiossa tehdään
sen mukaan miten itse osataan ja opitaan siinä samalla uutta, omaan
tahtiin.
Sanotaanhan jo partiolupauksessakin: "Lupaan parhaani mukaan..."
