sunnuntaiaamu kirkonpenkillä

Vaikka emme muotibloggaajiksi vielä rupeakaan, saatte silti hieman tuntumaa tämänaamuisista asukokonaisuuksistamme.

Omamme, sekä naapurilippukuntamme osallistui taustayhteisönä toimivan seurakunnan jumalanpalvelukseen. Melkoisen monella oli peitto ilmeisesti ollut ylitsepääsemättömän painava tänä aamuna. Allekirjoittanutkin saapui paikalle viimeisellä minuutilla... (Siis mitkä illanistujaiset ja viiden tunnin yöunet?) Lopputulos oli kuitekin sujuva, toimme kuulemma mukavasti lisäväriä ja puolin ja toisin ollaan valmiita toteuttamaan samankaltainen järjestely uudestaankin :)

Asumme erittäin monikulttuurisella alueella ja on ollut jonkinmoinen kysymys, miten yhdistetään seurakunta taustayhteisönä, sekä mahdollisimman monikulttuurinen ja avoin partiotoiminta. Pikaisen googlettamisen tuloksena selvisi, että Tampereella on 29 lippukuntaa, joista 25 taustayhteisönä toimii seurakunta. On selvää että yhteistyötä tehdään, mutta se ei ole keneltäkään pois eikä pakko kenellekään. Maalaisjärjellä ja avoimella keskustelulla pääsee yllättävän pitkälle, ja aina voidaan soveltaa. Toivottavasti siis uskonnollinen/etninen/kulttuurillinen syy ei ole ollut kenellekään este partiointiin tai mihinkään muuhunkaan :)

Loppukevennyksenä kerrottakoon, olen tänään pitkästä aikaa myös tehnyt suursiivousta (omassa huoneessani). Parkourradasta selviytyy jo ilman vuorikiipeilyvarusteita :D

Partioaitan uusi myymälä

Tampereen Partioaitan uusi myymälä aukesi asiakaskunnalle eilen aamulla klo 10. Myymälän eteen oli jo kauan ennen sitä muodostunut ryhmä odottajia, jotkut tarkoituksella ja toiset taas ohikulkijoina. Väkijoukko kasvoi koko ajan ja moni ihmetteli: "Mitä tässä oikeen tapahtuu?"

Myymälän ovet olivat tuskin auenneet, kun tilat olivat jo täynnä ihmetteleviä asiakkaita. Ensimmäiset ostotkin tehtiin ensimmäisen kahden minuutin sisällä ovien aukeamisesta. Väenpaljoudessa kulkeminen oli hieman vaikeaa, täytyy myöntää, mutta näky oli hieno. Syrjäisemmältä alueelta kaupungin keskustaan muuttanut Partioaitta on nyt saanut enemmän toimitiloja. Tavaraa ja henkilökuntaa myymälään mahtuu (ja tarvitaankin) paljon edellistä enemmän.

Vaikka uusia myyjiä ja tilapäisiä avustajia olikin paljon, löysin myös monet tutut kasvot, jotka tervehtivät asiakaskuntaa hymyillen. Sietää sitä hymyilläkin, näin hieno tapahtuma. Jututtaessani tuttuja myyjiä, he kertoivat olevansa todellä hyvillään muutosta, ja ensivaikutelmat olivat positiivisia. Koko ajan asiakaskunta pyöri ympärillä, etsien hyviä tarjouksia. Taidan itsekin pistäytyä siellä uudelleen, pikapuoliin.

Retkeilyä!

Viime viikonloppuna osallistuimme yön yli kestävälle lippukuntamme retkelle. Poikkeuksellisesti retki oli tarkoitettu myös lasten vanhemmille ja sisaruksille, joita oli uskaltautunut mukaan ihan kiitettävästi. Koska ideana oli tutustuttaa vanhempia partioon, pidettiin retki hyvin perinteisellä kaavalla.

Tässä hiukan leiritunnelmia, kronologisesta järjestyksestä on turha haaveilla :P

Mitä olisikaan leiri ilman minkäänlaista askartelua...? 

(hyvä syy myös olla sisätiloissa sateelta suojassa, ei me sokerista olla mutta joku raja on meilläkin.)

 Rastiradalla ryhmien odottelua. Omalla rastillani ryhmät kirjoittivat jatkotarinaa, joka jo itsessään oli hilpeyttä herättävä. Lisäksi olin aitiopaikalla näkemässä mitä maitolaatikkorastilla tapahtui :D

                                               Illalla sauna, näissä maisemissa olisi varmaan yksi jos toinenkin mennyt uimaan, jos lämpötilat olisivat olleet vähän inhimillisemmät. Muutama kävi kyllä järvessä, mä en.

 Iltanuotiopaikkana toimi kota jälleen kerran

                                Ja jos johtajille antaa pari minuuttia aikaa olla omissa oloissaan....

                                    

                                                   

Yöllä olimme yhdessä neljästä kuuteen kipinässä. Seuraamme ilahdutti myös hasselpähkinäsuklaa, tosin vain ensimmäiset puolisen tuntia, jonka jälkeen tökimme toisiamme hereille vähän väliä. Ja siis mikä vähäiseksi jäänyt yöuni? Olihan meillä ainakin 40 cm leveä nukkumatila jaettavana....

Toisilla leiri loppuu siihen kun poistutaan leiripaikalta Toiset (siis johtajat) viettävät vielä iltansa viritellessään telttoja ja muita varusteita kuivumaan, jäävät johtajien kokoukseen pariksi tunniksi sekä pari päivää myöhemmin tulevat paikalle pakkaamaan kuivuneet varusteet.

Seuraavaa reissua odotellessa!

Isot ja pahat YO-kirjoitukset

Huh, iso urakka onkin ohi sitten tältä erää, vaikka muilla jatkuukin vielä. Kahdesti kävin istumassa pitkän päivän, ja tulokset tulevat sitten seuraavien viikkojen aikana. En ole aivan varma, olenko huojentunut vai en, mutta eipähän tarvitse niistä kahdesta aineesta enää huolehtia. Suunta kohti seuraavia koitoksia!

Eväätkin olivat mitä parhaimmat. Hedelmäsalaattia ja tonnikalapastaa sekä pussillinen panttereita. Ja hieman kuivattuja mangoja siinä sivussa. Keväällä voisi pastan kanssa kokeilla vaikkapa herne-maissi-paprikaa tai jotain vastaavaa. Ja tietenkin apunani oli sporkki (eikä se metallilusikka josta kovasti varoiteltiin).

Terveisiä Broadwaylta

Jukka Leisti, Ronja Alatalo ja Satu Silvo

Kaiken tämän kirjoitustouhun keskellä ehdin, ihme kyllä, käydä myös teatterissa. Olimme perheeni kanssa Tampere-talossa katsomassa Annie-musikaalin. Näyttelijöinä nähtiin useita näyttelijäkonkareita, kuten Petra Karjalainen, Satu Silvo, Ilmari Saarelainen ja Tuttiritarinakin tunnettu Jukka Leisti. Myös uusia ja taitavia näyttelijänalkuja oli lavalla paljon esittämässä orpokodin lapsia, mutta näistä mainittakoon erityisesti pääroolia eli näyttelevä Ronja Alatalo, jonka osaaminen oli huikeaa. Ja ihanin oli tietysti Prada-koira roolissaan Sandynä.

Musiikissakaan ei ollut valittamista. Toki laulut olivat tuttuja tämän klassisen Broadway-musikaalin monesta eri lava- ja elokuvaversiosta, mutta sanoitukset olivat uusia. Käännökset olivat mielestäni erittäin onnistuneita, ja laulujen sanoma tuli esille selkeästi. Orkesteri vain olisi voinut ehkä soittaa hieman hiljempaa...

Oli miten oli, suomalainen versio Anniesta oli erittäin onnistunut ja sitä oli mukava katsella. Suosittelen!

Hyvää syksyä vaan teillekin!

Olen todellakin niitä ihmisiä jotka mahdollisimman kauan uskottelevat itselleen että kesähän jatkuu vielä, vaikka öisin olisikin jo pakkasta. Eilen oli mielettömän lämmin ja aurinkoinen sää koko päivän ja kaiken työnhakusekamelskan keskeltä pakenin kameran kanssa hetkeksi pihalle. Jouduin viimein myöntämään itselleni että vuodenaika on ihan oikeasti vaihtunut. Tämä postaus on omistettu blogiparilleni Tuulialle, joka taisi nenä kiinni kirjassa missata aika paljon... :) yksi virtuaalisyyspäivä sulle!

Näitä nyt ei voinut jättää väliin...

Törmäsin useampaan sienestäjään kuin varsinaiseen sieneen, ja nämä "harvinaiset" valioyksilöt kasvoivat sen verta julkisilla paikoilla että sain pari pitkää katsetta rämpiessäni keskellä urbaanimaastoa näiden perässä.

 Asuinalueeni ei ole pienimmästä päästä lainkaan, mutta silti sen "keskustasta" on kymmenen minuutin kävelymatka tällaiseen. Meanwhile in Finland!

ei sua kukaan reppuselässä kanna, sun omaa polkuasi eteenpäin

En vieläkään tiedä mitä tarkalleen tekisin. Työhakemuksia voi lähetellä ympäriinsä, puolen vuoden päästä sieltä jostain saattaa joku ottaa yhteyttäkin, kun on unohtanut jo sinne koskaan hakeneensakaan. Voisin lukea parikymmentä klassikkokirjaa, mutta cv:hen sitä ei voi merkitä. Avointa yliopistoa on vaivihkaa tyrkyttänyt yksi jos toinenkin, ehkä jopa tarkoituksellisesti ignorrasin kaikki ne ehdotukset. Omia voimavaroja on kulunut muutenkin liikaa asioihin joihin ei todellakaan pitäisi. Koskaan. Kenelläkään. On vaikea harjoitella uusia solmuja jos solmunaru on jo valmiiksi umpisolmussa. Yleinen mielipide tuntuu kuitenkin olevan, että välivuosi on ok, mikäli sillä lähtee akateeminen ura käyntiin ja cv täyttyy kaikella mahdollisella, mikä saa tulevat työnantajat ihan pähkinöiksi.

Ehkä järkevin idea olisi mennä vapaaehtoistöihin, paikkakin olisi jo tiedossa ja maailmaa on kiva parantaa. Paatuneesti ujona (joo tunnustan) ei kuitenkaan marssita noin vain ovesta sisään ja kysytä että mitä mä voin tehdä.

Ensimmäisiä edistysaskeleita otin kuitenkin, ja ilmoittauduin eräälle kurssille, jota olen miettinyt jo pari vuotta. Myönnettäköön että pyysin kaverin mukaan, olisin viettänyt unettomia öitä jos olisin mennyt sinne yksin. Omia siipiä voi kokeilla myös maan pinnalla, ei kai heti tarvitse hypätä oksalta ja toivoa parasta?

YO-kirjoitusten alla

Muutama viikko sitten koulun alkaessa olo oli aika mietteliäs. Kuinka niin muka nyt on viimeinen lukiovuosi meneillään? Juurihan mä tulin vaihdostakin? No, todellisuutta ei voi paeta, varsinkin kun se tuijottaa suoraan silmiin abihupparin ja (mikä tärkeämpää) ylioppilaskirjoitusten muodossa.

Niinpä. YO-kirjoitukset lähestyvät. Jo viikon päästä on kuuntelut, ja siitä viikon päästä alkaa kirjalliset osuudet. Jännittääkö? Kyllä! Pelottaako? Vähän. Tuntuu, että mitä lähemmäs tositilannetta mennään, sen tyhjemmäksi pääkoppa muuttuu. Paineita tuo se jonkinlainen tavoite saada hyvä arvosana. Mutta toisaalta, eihän se vähennä valkolakin arvoa, tuli arvosanaksi mikä tahansa, kunhan vain läpi pääsee.

Keskittymiskyky olisi paikallaan, mutta koko ajan tuntuu olevan kaikenmaailman kissanristiäisiä, soittotunteja ja partiokokouksia joissa pitää käydä. Sanotaan kuitenkin että tämä vuosi on yksi tärkeimmistä. On vain pitänyt opetella sanomaan ei - joka on erittäin vaikeaa.

Stressi vähenee hieman tällä viikolla. Koulun oma versio orjapäivistä on huomenna ja sitten jo torstaina on meillä abiturienteilla sata aamua lukiota jäljellä. Nopeasti se aika menee. Nyt ehkä olisi aika palauttaa mieleen se kuuluisa lausahdus:

Carpe diem!

 Tartu hetkeen! Sillä aika ei pysähdy, vaan jatkaa kulkemistaan.