Vuosi ilman sosiaalista mediaa - ja kuinka selvisin siitä

Myönnetään suoraan, en selvinnyt, varsinkaan koko vuotta.

Alkuun pistin ihan joulutaukomielessä Facebook-tilin jäihin, eroonhan siitä ei pääse koskaan mutta väliaikaisesti käytöstä poisto ajaa saman asian. Joululoman päätyttyä huomasin että oli oikeastaan kovin kevyttä elellä ilman sitä kaikkea turhan tiedon virtaa. Jos jollakulla oli oikeasti asiaa, sai mut kiinni puhelimellakin. En tietenkään kertonut etukäteen kenellekään pitäväni taukoa, ja pari tuohtumuksen- ja kauhunsekaista viestiä tuli kavereilta, ihmettelivät kun eivät päässeetkään enää laittamaan viestiä Facessa :D Hiljalleen tauko alkoi ulottua tänne blogin puolelle, sähköposteistakin avasin vain koulun ja muiden välttämättömyyksien kannalta olennaisimmat. Yhtäkkiä huomasinkin olleeni jo useamman kuukauden pois, ja paluu alkoi olla liian suuren kynnyksen takana.

Kuulostaa auvoiselta? Ei valu minuutteja elämästä hukkaan netin syövereissä? Jää aikaa elämälle ja opiskelulle, aivot toimivat paremmin kun niitä ei ylikuormita jatkuvalla informaatiotulvalla? Enemmän omaa aikaa ihan vain itselleen kun ei tarvitse olla tavoitettavissa jatkuvasti? Eheeeeeei.

Aika nopeasti huomasin että kaikki olennainen tapahtuu Facebookin sun muiden välityksellä. Sähköpostilla kulkee vain kokouksien pöytäkirjat, ja nekin vasta jälkikäteen. Ja etälippukuntaillessa kokouksissa ei tule oltua paikan päällä joten...Sama päti koulujuttuihin. Kun proffan ajatuksenvirranviemät, kymmenen vuotta vanhat luentokalvot alkoivat ahdistaa, jakoivat muut vertaistukea ja tiivistelmiä verkossa, itse hakkasin kotona päätä seinään. Jos halusin nopeasti jakaa jotakin kavereille, sain kopioida saman viestin ja lähettää sen useammalle erikseen, osalle whatsappiin, osalle ihan perinteisenä viestinä. En mitenkään kannata juuri nimenomaan Facebookkia, tai muutakaan someformaattia, mutta voi tsiisus kuinka orpo ja pihalla ihminen on jos ei ole sellaisessa! Vaikka haluaisikin olla yksin, on silti ihan helpottavaa tietää että muutamalla napin painalluksella on suuri osa läheisistä ihmisistä ainakin näennäisesti läsnä. Vihreä pallo toisen nimen vieressä oikeastaan jo huutaa: "täällä mä oon jos kaipaat juttuseuraa!" Saksankieliseltä tuttavalta kuulin sanonnan, että tämän kotiseudulla kahviloissa viihtyvät ne jotka haluavat olla itsekseen mutta eivät halua olla sitä yksin. Sama taitaa kohdallani päteä Faceen.

Lähdin pois ja tulin takaisin, oliko siitä mitään hyötyä? Mielestäni joo. Nykyään suhtaudun aivan eri tavoin jonkun kanssa jaettuun aikaan. Jos nähdään livenä, niin sitten myös nähdään ja puhutaan ja ollaan paikalla siinä hetkessä, juuri siinä tilassa. Helpommin sanottu kuin tehty. Pariin otteeseen olen meinannut heittää penaalilla kaveria, joka on kehdannut mennä selailemaan sähköpostejaan vaikka istun siinä metrin päässä :P Ja tottakai, monesti mietin että pitäisikö palata, jotta voisin käydä jakamassa jonkun tapahtuman muiden kanssa. Postaan, siis olen olemassa...huomasin että ne parhaat jutut elämässä eivät menetä merkitystään tai arvoaan, vaikka niitä ei laittaisikaan aikajanalleen roikkumaan, päinvastoin, ne voi livahtaa ohi jos heti on nenä puhelimessa tekemässä päivitystä.

Niille jotka ovat löytäneet blogin pariin somemurmelikauteni aikana, olen Minna, tän blogin toinen kirjoittajista. Bannerikuvassa tuossa Tuulian vieressä :D opiskelija ja etäpartiolainen täällä, lähipartiolainen tuolla, punapää kahvikissa kaikkialla.

I´m back.

Partiossa saa mokata

Jonkin aikaa sitten puhuin eräälle lippukuntani aikuiselle johtajalle hyvin töykeään sävyyn. Näin jälkeenpäin häpeän käytöstäni täysin. Käytöstäni ei mitenkään oikeuta se, että olin sillä hetkellä hyvin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Omaa kurjaa oloaan ei missään tapauksessa saisi purkaa muihin. Pyysinkin kyseiseltä henkilöltä hyvin pian anteeksi, tapaus on väliltämme loppuun käsitelty, ja olemme edelleen hyvissä väleissä.

Yllä oleva on vain esimerkki siitä, miten voi mokata pahastikin. Mokasta huolimatta tekoni annettiin anteeksi ja olen voinut hyvillä mielin jatkaa toimintaani, kokemuksesta viisastuneena. Tilanteen purkautumista helpotti se, että toinen osapuoli oli tuttu ihminen ja hyvin ymmärtäväinen asian suhteen. Itse olin tilanteen jäljiltä hämilläni ja hieman peloissani. Mitä jos en saisikaan anteeksi? Mitä jos hän ei haluaisikaan puhua kanssani? Olen välillä varsin ylpeä persoonaltani, ja anteeksipyyntö on minulta joskus hyvin korkea kynnys ylittää. Mutta se lopulta kannatti. Ja niin partiossa kuuluukin olla. Virheitä tapahtuu, niin suuria kuin pieniäkin. Niitä ei pitäisi kuitenkaan pelätä. Ja tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten keskellä on hyvä yrittää uskaltaa selvitä esteistä - niin suurista kuin pienistäkin.

Otetaanpa ihan toisenlainen esimerkki. Taannoisella retkellä lippukunnan nuoremmat jäsenet oli jaettu vartioihin suunnistusrataa varten. Jokaisen vartion johdossa toimi tarpoja. Ensimmäiseksi liikkeelle lähtenyt vartio eksyi sillä aikaa kun muut kolme vartiota pääsivät ensimmäiselle rastille. Ilmeisesti kartanluvussa oli tullut ongelmia. Tilanne oli kuitenkin hallinnassa, alue rajattu: yhdellä suunnalla sijaitsi järvi, kolmella tie. Hapuilun ja pienen seikkailun jälkeen vartio lopulta kuitenkin saapui rastille. Totta, heillä kesti kauan, mutta he pääsivät kokeilemaan suunnistustaitojaan vaikkeivat ne vielä olleetkaan täydelliset.

Partio on juuri sellainen paikka jossa saa yrittää, vaikka tekisikin virheitä. Virhe voi johtua osaamisen tai kokemuksen puutteesta ja useinmiten on vain vahinko. Se voi liittyä niin partiotaitoihin, hallintoon kun ihmissuhteisiinkin. Tärkeintä on, että virheistä oppii, ja että uskaltaa yrittää uudestaan. Ja tärkeää on myös se, että jälkeenpäin on rehellinen ja toimii vastuullisesti: eli myöntää tehneensä virheen ja tekee parhaansa korjatakseen asian. Partiossa kannustetaan yrittämään ja sitä kautta kehittämään itseään. Oppiminen tapahtuu virheiden ja onnistumisten kautta.