Vielä vuosi sitten lähettelin hakemuksia aupairiksi noin kolmeen eri maahan, työhakemuksia suunnilleen sataan eri yritykseen ja selailin työkkärin ja eri koulutuspaikkojen sivustoja minkä kerkesin. Sopivaa perhettä aupairhommiin ei löytynyt, töitäkin vain keikkaluontoisesti, koulutuspaikka löytyi vasta keväälle, sekin puolen vuoden mittaisena.
Ensimmäinen puoli vuotta meni siis pääasiassa ihmetellessä ja stressatessa tulevaa. Ja partiossa aina silloin tällöin. Näin jälkikäteen ajatellen tämä puolivuotinen oli melko hukkaan heitetty, monet asiat olisi kannattanut tehdä toisin, tai edes tehdä.
Keväällä kaikki kuviot menivät aivan sekaisin kun uusi koulu alkoi, osoittautuen yhdeksi välivuoden parhaista kokemuksista. Samalla vanhempien luona asuminen vaihtui omaan kotiin ja avoliittoon.
Pitkien koulupäivien ja yhteisen ajanvieton lisäksi luin toki pääsykokeisiin, ainakin loppukeväästä. Vähäsen. Mitään kiirettä en aikonut yliopiston suhteen kuitenkaan pitää, sillä suunnitelmissa ollut koulutus on mahdollinen vain kahdessa kaupungissa, joista kumpikaan ei ole Tampere. Vakaa aikomus oli seuraavana VÄLIvuonna kerrata tulevaa opiskeltavaa ainetta aikuislukiossa, mennä työharjoitteluun ja ottaa selvää onko kyseinen työ sittenkään se itseä kiinnostava ja jatkaa ehkä töitäkin, jotka aloitin koulun oheen loppukeväällä.
Ja sitten pääsinkin sinne yliopistoon.
Töissä vietetty kesä jatkuu muutaman "loma"päivän jälkeen muutto- ja opiskelunaloitusrumballa. Hyvin käyntiin lähtenyt yhteiselo omassa KODISSA vaihtuu kahteen pikkuruiseen opiskelijakämppään, parin tunnin junamatkan päähän toisistaan. Kaikki suunnitelmat laumaa ja tulevaa syksyä varten jäävät Tuulian harteille, omalta osalta lyhyet viikonloppureissut saattavat vielä onnistuakin. Ja se aikuislukiossa kertaaminen? Nyt ei auta muu kuin suunnata ihan kunnon opintoihin ja toivoa parasta, omassa rauhassa perusasioiden kertailu on nyt mahdottomuus.
Edessä on siis jo toinen muutto ja koulunaloitus vuoden sisään. Tällä kertaa joutuu pärjäämään aivan yksin vieraassa kaupungissa. Alkuun olin vuorenvarma siitä että tulen vihaamaan kyseistä kaupunkia ja opiskelualaa ja kaikkea siihen liittyvää koko sydämestäni. (Bravuurini on vihata muutoksia ja ahdistua ja stressata kaikesta mistä vaan voi).
Nyt pikkuhiljaa mieli on alkanut muuttua, toki kaikki tulevat muutokset ahdistavat, eikä vielä uskalla toivoa muuta kuin selviytymistä hengissä ensimmäisestä vuodesta. Koko ajan takaraivossa pieni ääni hokee että aina voi jättää leikin kesken ja palata kotiin jos mistään ei tulekaan mitään. Toisaalta käytyäni yliopiston orientaatiopäivillä, tavattuani tulevan ryhmäni yms. on luottamus kasvanut hieman. Lisäksi onnistuin pääsemään tulevan opinto-ohjaajan juttusille purkamaan sivuaineisiin liittyvät ongelmat heti kolmantena päivänä ja ainakin hieman lisää selvyyttä tuli moneen asiaan.
Ehkä se siitä.
